Julkaistu toukokuuss 2013
Tapasin tänään syvästi tursuavan bussikuskin. Mitä lie raukan elämässä tapahtunut. Tarinalla oli kuitenkin onnellinen loppu, koska muutenhan en olisi tursoa nähnyt.
Luku 1: Kipitys
Odottelen bussipysäkillä kotiin pääsyä kahden jättimäisen kauppakassin kanssa. Istun syvällä katoksen uumenissa, koska haluan suojaan auringon poltteelta. En edes voisi istua näkyvämmin, koska joku hulttio on potkinut penkin hajalle takimmaista lautaa lukuun ottamatta. Tuserran persettäni kapoisen laudan päälle, kun en jaksa seisoa. En pelkää bussin ajavan ohi, koska ennen pysäkkiä on kiertoliittymä, joka hidastaa pienemmänkin auton vauhtia.
Se mitään aja hitaasti. Se oikaisee yli kiertoliittymän kiveysosuuden ja kaahaa ohi ennen kuin ehdin kissaa sanoa. Juoksen bussin perään ja viuhdon kiukkuisena, turhaan.
No eipä hätää. Bussi näköjään kääntyy 200 metrin päästä sairaalan tielle, josta on 500 metriä sairaalaan ja samat metrit takaisin. Ehdin varmasti juosta risteyksen pysäkille ja ehtiä kyytiin ennen kuin bussi tulee takaisin.
Kipitän apinan raivolla. Mietin pieniä äitejä lasten ja rattaiden ja kauppakassien kanssa ja sitä, miltä tuntuu työntää sattareita lumisohjossa. Eihän tässä mitään. Jaahas, sieltä se bussi jo tulee kovaa vahtia risteykseen. Miten se näin nopeasti? No viuh, viuh, heilutan! käsiä, kyllä kuski nyt varmaan hiljentää ja odottaa, kun hän taatusti näki minut äsken ohi ajaessaan ja varmasti hänelle tuli murheellinen mieli nähdessään peräpeilistä epätoivoisen hahmoni viuhtomassa ja nyt hän haluaa hyvittää virheensä odottamalla minua kaikessa rauhassa sen 20 sekuntia, mikä viimeisten metrien juoksemiseen minulta menee.
Se mitään hiljennä, vaan kaahaa risteykseen ja kääntyy ja jättää minut taas viuhtomaan.
Kello on 16.08. Pienellä paikkakunnalla se tarkoittaa sitä, että viimeinen bussi meni nyt. Kotiini on matkaa 15 kilometriä, ja minä unohdin aamulla kännykkäni kotiin. En voi siis soittaa kenellekään. Liftaushommiin siis.
Luku 2: Enkelit
Sininen Mondeo tekee uukkarin ja kurvaa pysäkille ja kuski kurottaa pikkutytön yli ikkunasta ja ottaa aurinkolasit kauniiden silmiensä yltä pois ja kysyy että oletko kyytiä vailla ja minä sanonen että kyllä, kiitos kiitos kyllä minä olen, ja istun takapenkille kyytiin, ja autostereoissa soi Radio Dei.
Todettakoon, että käytännön kristillisyys ja kaikki muu materialististen arvojen ylittäminen on asia, jota arvostan. Erityisesti siksi, etten vastaavaan toimintaan läheskään aina kykene. Ajatuksissani käristelen useinkin puolialastomia ihmisiä hirvittävän tuskallisissa lieskoissa. Nytkin tunnen sieluni sieraimilla bussikuskinlihan käryä.
Nainen kertoo olevansa uskonnonopettaja, joka huomasi tyttärensä Annan kanssa, miten setä jäi kyydistä. Hän kertoo kysyneensä tyttäreltään, että otetaanko setä kyytiin. Anna oli heti sanonut että otetaan. Nyt minä sitten istun näiden enkelien kyydissä. Kun he sanovat asuvansa noin 10 kilometrin päässä omasta kodistani, ymmärrän sisäisellä silmälläni, että he kyllä heittävät minut perille saakka.
Yhtäkkiä huomaan kauhukseni, että uskonnopeäiti on käynyt kaupassa ja ostanut kaksi litraa jäätelöä, jotka parhaillaan sulavat vieressäni takapenkin kuumassa auringossa. Nostan jäätelöt varjoon. Pitäähän minun sentään jotain tehdä. No, nyt tuo nätti rouva jo sanookin että he voivat ihan hyvin heittää minut kotiin asti. Mainitsen jäätelöt. Rouva sanoo että no, täytyy pistää sitten kotiin tultua äkkiä pakkaseen.
Rouva alkaa puhua kanssani kolminaisuudesta. Hän kertoo lukevansa edelleen oppilailleen erstä kolumnia, jonka kirjoitin ammoin paikallislehteen. Kolumnin otsikko "Minä, Jeesus ja painettu sana" kertoo hänen mielestään kolminaisuuden luonteesta jotakin oleellista. Kaikkea sitä, ajattelen. Radio Dei soi taustalla.
Kaksi minuuttia sitten en olisi uskonut tätä keskustelua todeksi, vaikka toki tajuan, että tälläkin tarinalla pitää kolminaisuuden nimissä olla alku, keskikohta ja loppu. On on, lukekaa nyt vaan.
Emme saa bussia kiinni. Tuppukylän Nesteen liikenneympyrään ajaessamme bussi on jo ehtinyt käydä pysäkillä huoltoaseman takana ja kurvaa nyt moottorit ulvoen eteemme. Ääh. Ajatus oli, että ehtisin vielä maksulliseen kyytiin. Ajattelen vieressäni sulavia jäätelöitä. Kyseessä ei ole mikään ihan pieni uhraus.
Ehdotan, että ohitetaan bussin heti, kun joku jää kyydistä tai tulee kyytiin. Sitten hyppään äkkiä pois ja pysäytän tämän lentävän hollantilaisbussin taikavoimillani, joita mitä ilmeisimmin tulen tarvitsemaan.
Ei onnistu. Pääsemme kyllä ohi jo ensimmäisellä pysäkillä, mutta sen jälkeen bussi roikkuu autonperseessä kiinni, kun taas etupuolella köröttelee mummeliauto. Perin on vaikea arvata, mitä tapahtuisi, jos kuskini pysäyttäisi tässä tilanteessa autonsa linja-autopysäkille. Luultavasti bussi ohittaisi meidät ojan kautta siinäkin tapauksessa, että enkelikuskini pistäisi hätävilkut päälle ja jättäisi autonsa keskelle tietä. Mitä hän ei maltillisena naisena kuitenkaan harmikseni tee.
Poliittinen välikommentti: Tässä jutussa esiintuodun ongelman ydin on juurikin siinä, ettei kukaan jää pikkukaupungin keskuskasta sen maalaislähiöön kulkevasta bussista pois, eikä mene bussiin. Kaikki ajavat omilla autoilla, koska kaikki Suomen 200 kansanedustajaa ovat joukkoliikenteellisesti väärässä jokaista vihreän puolueen jäsentä myöten. Jos edes joku edustaja pitäisi tosissaan meteliä köyhien, nuorison ja luonnon puolesta, joukkoliikenteen hinnat olisi subventoitu jo ajat sitten tasolle, jossa julkisilla kulkeminen olisi yksityisautoilua halvempaa. Mitä se ei todellakaan ole. Jos olisi, ihmiset myös käyttäisivät busseja ja junia ja minäkin olisin tästä syystä voinut kello 16.05 mennä siltä paahteiselta pysäkiltä kahvilaan tunnin ajaksi (esim. ohitse kulkevia helleasuisia tyttöjä tiirailemaan) , ja tulla vasta seuraavalla bussilla kotiin, koska se seuraava bussi olisi tällöin ollut olemassa. Busseja kulkisi paljon. Olisi paljon ihmisiä, jotka niitä käyttäisivät. Tämän eteen ei tarvitsisi tehdä mitään muuta kuin poistaa kaikki yhtä ihmistä kuljettavien henkilöautojen kilometrikorvaukset ja työmatkavähennykset ja ohjata tähän luonnontuhoamiseen hukkuvat valtion rahat joukkoliikenteen subventoimiseen, jolloin saataisiin sitä demarien keskitettyä asutusmallia kaupunkimaisempaan suuntaan ihan itsestään ilman mitään kaavoituskänkyröintiä. Samalla voitaisiin kirjoittaa perustuslakiin lisäyksenä se, että ei kuulu perusoikeuksiin ajaa mopoautolla tai traktorilla kouluun. Että ihan mopolla vaan, tai sitten isiltä auto pois. Minunkin kotipaikaltani maaseudulta voisi bussilla töissä käydä, jos niitä busseja kulkisi.
Luku 3: Lopetus
Palatkaamme enkelten kyytiin: tilanteeseen, jossa kuljettajani katsoo otsa kurtussa taustapeilistä näkyvää jyväskylänliikenteenpunaista paholaisautoa. Onkohan sen ratissa ihmistä ollenkaan?
Helpotumme yhteisesti, kun joku jää vihdoin pois bussin kyydistä. Kuskini ohittaa bussin ja jättää minut seuraavalle pysäkille. Syöksyn ulos kassieni kanssa (kaikkien neljän) sitä ennen vuolaasti pelastajiani kiitellen ja ryntään/viuhdon bussille, mutta eiootodellista! silti se on kaahaamassa ohi? Kuskin on pakko suurin piirtein tallata kaasupoljinta lattian läpi?
Riehun käsieni kanssa pysäkillä ja vannon että jotta nytjossei pysähdy niin Haagin ihmisoikeustuomioistuin! Tämä ajatus vihdoin tepsii, kolmas kerta toden sanoo, kuski ei aja kolmatta kertaa ohi, ei, pysähtyy bussi, jarru sanoo kriih, ovi aukeaa, minä tervehdin kohteliaasti, elämä hymyilee, paitsi että ¤#%#¤FW¤%¤ ei muuten ¤#REF¤ hymyile!
- ET SITTEN KOLMATTA KERTAA AJANUT OHITSE???!!!!
Kuski on kalju, aurinkolasinen ja selvästikin moniongelmainen mies, koska pitäisihän hänen nyt hyvänen aika vastata minulle. Mutta ei vastaa.
- IHAN VARMASTI HUOMASIT MUT HETI ENSIMMÄISEN PYSÄKIN KOHDALLA, JA AINAKIN SIINÄ SAIRAALAN KOHDALLA, NO, TÄSSÄ ON RAHAA, HALUAN KOTIIN, SIKA; JOS OLISIT NYT PAAHTANUT OHI, OLISIN KYLLÄ ESIMIEHELLE SOITTANUT KUULE KUULE! OLISIN KUULE! RAAH!
Vieläkin hän on hiljaa. Katson kummissani, kunnes ymmärrän. Hän on ilmiselvästi puhekyvytön Iku-Turso, juuri Ahdin valtakunnasta bussinpenkille kiivennyt tuonen hahmo. Ojennan hänelle rahaa havaintoani peläten. Iku-Turso ei katso minua silmiin vaan urahtaa: "No, anta olla sitten." Anta ollah? Kuski ei lieneh syntyperäsuomalainenh? Syvyydestäni pilpahtaah sisäisenh rasistinh pikkuh, jonka sisällä minä en tykkääh tästä ihmisestä. Hän alkaa näyttää silmissäni alppiapinalta ja barbaariselta bašši-bazuukilta, tai ehkä ennemmin brontosauruksen sivupersoonalta, jota voisi toisissa valaistusolosuhteissa luulla ektoplasman varjokuvana guanoa kaupustelevaksi pilaantuneeksi herkkukurkuksi. Tai sitten hän on vain hyrysysy hyypiö? Ihmisapina nyt ainakin, koska se minäkin olen, ihan niin kuin joulupukkikin.
Joo. Ehkäpä sittenkin on vaan niin, että kuskin puukuulamaisuus ja tästä aiheutuva minimaalinen huulenheilautus - joka kuulosti anteeksipyynnöltä vain niin vähän kuin mitenkään on inhimillisesti ottaen mahdollista - ei johdu yksinomaan hänen syntyperästään. Että hän nyt vaan sattuu olemaan mikälie kanalja persuke. Näitä elämän variaatioita. Se yksi sadasta.
Tai sitten? Voihan Iku-Tursolla olla vain huono päivä? Jos ei tullut aamuyöstä kiven alle muikkuja tarpeeksi?
Puuskuttelen ängeriäni koulubussin keski-istuimella ja alan pikku hiljaa tajuilla, että oma söpöläistyttäreni istuu bussin takapenkillä syvästi häpeissään isin touhuista. Voih eih miten noloo. Mutta kun ei ole minun syy! On tuon kuskinpenkillä niska jörölörönä köröttelevän jauhokuonon syy! Hän se on se kaakunpohja ja kanalja enkä minä. Grr. Mokomakin karnevaalimerirosvokarvanaama, kummeliturska kurpitsakuvatus ja makeanveden makrilli.
En pysty rauhoittumaan. Otsani rypyssä minun pitänee koko kotomatkani miettimän, mistä noita täyttämättömiä tarhapöllöjä oikein tulee. Mokomakin mullinkuikelo potomaani.
Lopulta, puhh, painan nappia ja vapaudun kuskikusilellukan prensencestä. Hänen autonsa on poissa. Ei enää levää, ei kalmon ja sillin hajua mereltä. Hämmästellen katselen sinitaivoa, on kun nauttisin kesästä ilman raivoa, ihan kahden olen tyttäreni kanssa kuvankauniin kotijärveni rannalla.
Kotvasen kuluttua istahdan keittiöni kannolla. Isken pöytään mikron kautta kylmää kahvia, sitä relaksiivikseni nörppähörppäisen, ah, ja puran muovikassien sisällöt jääkaappiin. Olen yksin, aah, ihan yksin.
Mä mitään yksin ole. Mulla facebook on, hähhähhää. Mullinkuikelot!
Olen 47-vuotias tamperelainen lapiomieshumanisti, toiminimi Palmun alta. Vaimo, 4 lasta, omakotitalo. Laskutan Tampereen Maanrakennus Oy:tä ja Paperiliitto-lehteä. Sain 2012 Vuoden paikallislehtitoimittaja -palkinnon. Projekteja: - Pikku Hiljaa alkaa vituttaa -osio tähän blogiin. - Pirkanmaan kommunistipienyrittäjät ry:n perustaminen. - Mustat sadut -kirjan julkaiseminen. - Duunarijuttujen ja uutisten teko kypärä päässä ja oranssit työvaatteet yllä. - Sairaus ja kuolema -lehden perustaminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti