Kirjoitettu lokakuussa 2013
Minullakin on journalistinen unelma, johon uskon.
1. Uskon siihen, että lahjakkaat kirjoittajat haluavat unelmilleen rakenteen, joka auttaa heitä luomaan suurista ideoista totta.
2. Uskon siihen, että työ ja koti ovat kaksi eri asiaa.
3. Uskon työpaikkaan.
4. Uskon aulavahtiin, joka sanoo aamuisin kaikille huomenta ja kertoo kahvimuki kourassa, miten vaahteran lehdet olivat jäätyneet aamulla auton tuulilasiin.
5. Uskon siihen, että lahjakkaat kirjoittajat haluavat keskustella työprojektistaan vertaistensa kanssa. 6. Uskon siihen, että parhaat ideat syntyvät tupakkapaikalla tai kahvihuoneessa.
7. Uskon siihen, että lahjakkaat kirjoittajat haluavat kirjoittaa tarinan, joka ei mahdu formaattiin.
8. Uskon siihen, että tapahtumien ja ihmisten hahmottamisen tapaa ei voi määritellä, kuvitella ja suunnitella etukäteen, jos haluaa kirjoittaa niin että maailma on totta.
9. Uskon siihen, että loistavuus syntyy kirjoittajan kyynelistä - niistä kyynelistä, jotka syntyvät oivalluksesta, ilosta, vihasta tai surusta jutun aihetta kohtaan.
10. Uskon markkinointisihteeriin: siihen, että luova kirjoittaminen ja luova myyminen ovat kaksi täysin eri asiaa.
11. Uskon siihen, että jokainen luova ihminen tietää itse parhaiten miten haluaa tehdä työnsä.
12. Uskon rajoihin, jotka kunnioittavat luovan yksilön vapautta.
13. Uskon sinun rahoihisi, Ilkka Herlinin. Auta minua niillä.
Olen 47-vuotias tamperelainen lapiomieshumanisti, toiminimi Palmun alta. Vaimo, 4 lasta, omakotitalo. Laskutan Tampereen Maanrakennus Oy:tä ja Paperiliitto-lehteä. Sain 2012 Vuoden paikallislehtitoimittaja -palkinnon. Projekteja: - Pikku Hiljaa alkaa vituttaa -osio tähän blogiin. - Pirkanmaan kommunistipienyrittäjät ry:n perustaminen. - Mustat sadut -kirjan julkaiseminen. - Duunarijuttujen ja uutisten teko kypärä päässä ja oranssit työvaatteet yllä. - Sairaus ja kuolema -lehden perustaminen.
lauantai 8. syyskuuta 2018
Kuolevan viisi katumusta
Julkaistu elokuussa 2013
Australialainen saattohoitaja Bronnie Ware on julkaissut kirjan Regrets of the dying. Waren mukaan viisi yleisintä katumusta kuolinvuoteella on:
1) I wish I’d had the courage to live a life true to myself, not the life others expected of me.
2) I wish I hadn’t worked so hard.
3) I wish I’d had the courage to express my feelings.
4) I wish I had stayed in touch with my friends.
5) I wish that I had let myself be happier.
Pistää miettimään. Että jos minä nyt tässä sanoisin, että...
1) "Mulla on pokkaa elää itselleni merkityksellistä elämää enkä välitä näin tehdessäni paljoakaan siitä, mitä muut musta haluaa."
2) "Työnteko ei kiinnosta, joten teen sitä vain niin vähän kuin mahdollista."
3) "Sanon ja näytän miltä musta tuntuu aina kun siltä tuntuu. Ihan sama mitä muut siitä ajattelee.
4) "Kaverit on mulle tosi tärkeitä. Oon niiden kanssa tod. paljon!"
5) Mä oon onnellinen ihan tilanteesta riippumatta. Mä vaan päätän olla onnellinen, sillee naps, vaikka mitä tapahtus.
...niin enkö minä olisi silloin teini ja adhd?
Australialainen saattohoitaja Bronnie Ware on julkaissut kirjan Regrets of the dying. Waren mukaan viisi yleisintä katumusta kuolinvuoteella on:
1) I wish I’d had the courage to live a life true to myself, not the life others expected of me.
2) I wish I hadn’t worked so hard.
3) I wish I’d had the courage to express my feelings.
4) I wish I had stayed in touch with my friends.
5) I wish that I had let myself be happier.
Pistää miettimään. Että jos minä nyt tässä sanoisin, että...
1) "Mulla on pokkaa elää itselleni merkityksellistä elämää enkä välitä näin tehdessäni paljoakaan siitä, mitä muut musta haluaa."
2) "Työnteko ei kiinnosta, joten teen sitä vain niin vähän kuin mahdollista."
3) "Sanon ja näytän miltä musta tuntuu aina kun siltä tuntuu. Ihan sama mitä muut siitä ajattelee.
4) "Kaverit on mulle tosi tärkeitä. Oon niiden kanssa tod. paljon!"
5) Mä oon onnellinen ihan tilanteesta riippumatta. Mä vaan päätän olla onnellinen, sillee naps, vaikka mitä tapahtus.
...niin enkö minä olisi silloin teini ja adhd?
Iku-Turso, facebook ja mä
Julkaistu toukokuuss 2013
Tapasin tänään syvästi tursuavan bussikuskin. Mitä lie raukan elämässä tapahtunut. Tarinalla oli kuitenkin onnellinen loppu, koska muutenhan en olisi tursoa nähnyt.
Luku 1: Kipitys
Odottelen bussipysäkillä kotiin pääsyä kahden jättimäisen kauppakassin kanssa. Istun syvällä katoksen uumenissa, koska haluan suojaan auringon poltteelta. En edes voisi istua näkyvämmin, koska joku hulttio on potkinut penkin hajalle takimmaista lautaa lukuun ottamatta. Tuserran persettäni kapoisen laudan päälle, kun en jaksa seisoa. En pelkää bussin ajavan ohi, koska ennen pysäkkiä on kiertoliittymä, joka hidastaa pienemmänkin auton vauhtia.
Se mitään aja hitaasti. Se oikaisee yli kiertoliittymän kiveysosuuden ja kaahaa ohi ennen kuin ehdin kissaa sanoa. Juoksen bussin perään ja viuhdon kiukkuisena, turhaan.
No eipä hätää. Bussi näköjään kääntyy 200 metrin päästä sairaalan tielle, josta on 500 metriä sairaalaan ja samat metrit takaisin. Ehdin varmasti juosta risteyksen pysäkille ja ehtiä kyytiin ennen kuin bussi tulee takaisin.
Kipitän apinan raivolla. Mietin pieniä äitejä lasten ja rattaiden ja kauppakassien kanssa ja sitä, miltä tuntuu työntää sattareita lumisohjossa. Eihän tässä mitään. Jaahas, sieltä se bussi jo tulee kovaa vahtia risteykseen. Miten se näin nopeasti? No viuh, viuh, heilutan! käsiä, kyllä kuski nyt varmaan hiljentää ja odottaa, kun hän taatusti näki minut äsken ohi ajaessaan ja varmasti hänelle tuli murheellinen mieli nähdessään peräpeilistä epätoivoisen hahmoni viuhtomassa ja nyt hän haluaa hyvittää virheensä odottamalla minua kaikessa rauhassa sen 20 sekuntia, mikä viimeisten metrien juoksemiseen minulta menee.
Se mitään hiljennä, vaan kaahaa risteykseen ja kääntyy ja jättää minut taas viuhtomaan.
Kello on 16.08. Pienellä paikkakunnalla se tarkoittaa sitä, että viimeinen bussi meni nyt. Kotiini on matkaa 15 kilometriä, ja minä unohdin aamulla kännykkäni kotiin. En voi siis soittaa kenellekään. Liftaushommiin siis.
Luku 2: Enkelit
Sininen Mondeo tekee uukkarin ja kurvaa pysäkille ja kuski kurottaa pikkutytön yli ikkunasta ja ottaa aurinkolasit kauniiden silmiensä yltä pois ja kysyy että oletko kyytiä vailla ja minä sanonen että kyllä, kiitos kiitos kyllä minä olen, ja istun takapenkille kyytiin, ja autostereoissa soi Radio Dei.
Todettakoon, että käytännön kristillisyys ja kaikki muu materialististen arvojen ylittäminen on asia, jota arvostan. Erityisesti siksi, etten vastaavaan toimintaan läheskään aina kykene. Ajatuksissani käristelen useinkin puolialastomia ihmisiä hirvittävän tuskallisissa lieskoissa. Nytkin tunnen sieluni sieraimilla bussikuskinlihan käryä.
Nainen kertoo olevansa uskonnonopettaja, joka huomasi tyttärensä Annan kanssa, miten setä jäi kyydistä. Hän kertoo kysyneensä tyttäreltään, että otetaanko setä kyytiin. Anna oli heti sanonut että otetaan. Nyt minä sitten istun näiden enkelien kyydissä. Kun he sanovat asuvansa noin 10 kilometrin päässä omasta kodistani, ymmärrän sisäisellä silmälläni, että he kyllä heittävät minut perille saakka.
Yhtäkkiä huomaan kauhukseni, että uskonnopeäiti on käynyt kaupassa ja ostanut kaksi litraa jäätelöä, jotka parhaillaan sulavat vieressäni takapenkin kuumassa auringossa. Nostan jäätelöt varjoon. Pitäähän minun sentään jotain tehdä. No, nyt tuo nätti rouva jo sanookin että he voivat ihan hyvin heittää minut kotiin asti. Mainitsen jäätelöt. Rouva sanoo että no, täytyy pistää sitten kotiin tultua äkkiä pakkaseen.
Rouva alkaa puhua kanssani kolminaisuudesta. Hän kertoo lukevansa edelleen oppilailleen erstä kolumnia, jonka kirjoitin ammoin paikallislehteen. Kolumnin otsikko "Minä, Jeesus ja painettu sana" kertoo hänen mielestään kolminaisuuden luonteesta jotakin oleellista. Kaikkea sitä, ajattelen. Radio Dei soi taustalla.
Kaksi minuuttia sitten en olisi uskonut tätä keskustelua todeksi, vaikka toki tajuan, että tälläkin tarinalla pitää kolminaisuuden nimissä olla alku, keskikohta ja loppu. On on, lukekaa nyt vaan.
Emme saa bussia kiinni. Tuppukylän Nesteen liikenneympyrään ajaessamme bussi on jo ehtinyt käydä pysäkillä huoltoaseman takana ja kurvaa nyt moottorit ulvoen eteemme. Ääh. Ajatus oli, että ehtisin vielä maksulliseen kyytiin. Ajattelen vieressäni sulavia jäätelöitä. Kyseessä ei ole mikään ihan pieni uhraus.
Ehdotan, että ohitetaan bussin heti, kun joku jää kyydistä tai tulee kyytiin. Sitten hyppään äkkiä pois ja pysäytän tämän lentävän hollantilaisbussin taikavoimillani, joita mitä ilmeisimmin tulen tarvitsemaan.
Ei onnistu. Pääsemme kyllä ohi jo ensimmäisellä pysäkillä, mutta sen jälkeen bussi roikkuu autonperseessä kiinni, kun taas etupuolella köröttelee mummeliauto. Perin on vaikea arvata, mitä tapahtuisi, jos kuskini pysäyttäisi tässä tilanteessa autonsa linja-autopysäkille. Luultavasti bussi ohittaisi meidät ojan kautta siinäkin tapauksessa, että enkelikuskini pistäisi hätävilkut päälle ja jättäisi autonsa keskelle tietä. Mitä hän ei maltillisena naisena kuitenkaan harmikseni tee.
Poliittinen välikommentti: Tässä jutussa esiintuodun ongelman ydin on juurikin siinä, ettei kukaan jää pikkukaupungin keskuskasta sen maalaislähiöön kulkevasta bussista pois, eikä mene bussiin. Kaikki ajavat omilla autoilla, koska kaikki Suomen 200 kansanedustajaa ovat joukkoliikenteellisesti väärässä jokaista vihreän puolueen jäsentä myöten. Jos edes joku edustaja pitäisi tosissaan meteliä köyhien, nuorison ja luonnon puolesta, joukkoliikenteen hinnat olisi subventoitu jo ajat sitten tasolle, jossa julkisilla kulkeminen olisi yksityisautoilua halvempaa. Mitä se ei todellakaan ole. Jos olisi, ihmiset myös käyttäisivät busseja ja junia ja minäkin olisin tästä syystä voinut kello 16.05 mennä siltä paahteiselta pysäkiltä kahvilaan tunnin ajaksi (esim. ohitse kulkevia helleasuisia tyttöjä tiirailemaan) , ja tulla vasta seuraavalla bussilla kotiin, koska se seuraava bussi olisi tällöin ollut olemassa. Busseja kulkisi paljon. Olisi paljon ihmisiä, jotka niitä käyttäisivät. Tämän eteen ei tarvitsisi tehdä mitään muuta kuin poistaa kaikki yhtä ihmistä kuljettavien henkilöautojen kilometrikorvaukset ja työmatkavähennykset ja ohjata tähän luonnontuhoamiseen hukkuvat valtion rahat joukkoliikenteen subventoimiseen, jolloin saataisiin sitä demarien keskitettyä asutusmallia kaupunkimaisempaan suuntaan ihan itsestään ilman mitään kaavoituskänkyröintiä. Samalla voitaisiin kirjoittaa perustuslakiin lisäyksenä se, että ei kuulu perusoikeuksiin ajaa mopoautolla tai traktorilla kouluun. Että ihan mopolla vaan, tai sitten isiltä auto pois. Minunkin kotipaikaltani maaseudulta voisi bussilla töissä käydä, jos niitä busseja kulkisi.
Luku 3: Lopetus
Palatkaamme enkelten kyytiin: tilanteeseen, jossa kuljettajani katsoo otsa kurtussa taustapeilistä näkyvää jyväskylänliikenteenpunaista paholaisautoa. Onkohan sen ratissa ihmistä ollenkaan?
Helpotumme yhteisesti, kun joku jää vihdoin pois bussin kyydistä. Kuskini ohittaa bussin ja jättää minut seuraavalle pysäkille. Syöksyn ulos kassieni kanssa (kaikkien neljän) sitä ennen vuolaasti pelastajiani kiitellen ja ryntään/viuhdon bussille, mutta eiootodellista! silti se on kaahaamassa ohi? Kuskin on pakko suurin piirtein tallata kaasupoljinta lattian läpi?
Riehun käsieni kanssa pysäkillä ja vannon että jotta nytjossei pysähdy niin Haagin ihmisoikeustuomioistuin! Tämä ajatus vihdoin tepsii, kolmas kerta toden sanoo, kuski ei aja kolmatta kertaa ohi, ei, pysähtyy bussi, jarru sanoo kriih, ovi aukeaa, minä tervehdin kohteliaasti, elämä hymyilee, paitsi että ¤#%#¤FW¤%¤ ei muuten ¤#REF¤ hymyile!
- ET SITTEN KOLMATTA KERTAA AJANUT OHITSE???!!!!
Kuski on kalju, aurinkolasinen ja selvästikin moniongelmainen mies, koska pitäisihän hänen nyt hyvänen aika vastata minulle. Mutta ei vastaa.
- IHAN VARMASTI HUOMASIT MUT HETI ENSIMMÄISEN PYSÄKIN KOHDALLA, JA AINAKIN SIINÄ SAIRAALAN KOHDALLA, NO, TÄSSÄ ON RAHAA, HALUAN KOTIIN, SIKA; JOS OLISIT NYT PAAHTANUT OHI, OLISIN KYLLÄ ESIMIEHELLE SOITTANUT KUULE KUULE! OLISIN KUULE! RAAH!
Vieläkin hän on hiljaa. Katson kummissani, kunnes ymmärrän. Hän on ilmiselvästi puhekyvytön Iku-Turso, juuri Ahdin valtakunnasta bussinpenkille kiivennyt tuonen hahmo. Ojennan hänelle rahaa havaintoani peläten. Iku-Turso ei katso minua silmiin vaan urahtaa: "No, anta olla sitten." Anta ollah? Kuski ei lieneh syntyperäsuomalainenh? Syvyydestäni pilpahtaah sisäisenh rasistinh pikkuh, jonka sisällä minä en tykkääh tästä ihmisestä. Hän alkaa näyttää silmissäni alppiapinalta ja barbaariselta bašši-bazuukilta, tai ehkä ennemmin brontosauruksen sivupersoonalta, jota voisi toisissa valaistusolosuhteissa luulla ektoplasman varjokuvana guanoa kaupustelevaksi pilaantuneeksi herkkukurkuksi. Tai sitten hän on vain hyrysysy hyypiö? Ihmisapina nyt ainakin, koska se minäkin olen, ihan niin kuin joulupukkikin.
Joo. Ehkäpä sittenkin on vaan niin, että kuskin puukuulamaisuus ja tästä aiheutuva minimaalinen huulenheilautus - joka kuulosti anteeksipyynnöltä vain niin vähän kuin mitenkään on inhimillisesti ottaen mahdollista - ei johdu yksinomaan hänen syntyperästään. Että hän nyt vaan sattuu olemaan mikälie kanalja persuke. Näitä elämän variaatioita. Se yksi sadasta.
Tai sitten? Voihan Iku-Tursolla olla vain huono päivä? Jos ei tullut aamuyöstä kiven alle muikkuja tarpeeksi?
Puuskuttelen ängeriäni koulubussin keski-istuimella ja alan pikku hiljaa tajuilla, että oma söpöläistyttäreni istuu bussin takapenkillä syvästi häpeissään isin touhuista. Voih eih miten noloo. Mutta kun ei ole minun syy! On tuon kuskinpenkillä niska jörölörönä köröttelevän jauhokuonon syy! Hän se on se kaakunpohja ja kanalja enkä minä. Grr. Mokomakin karnevaalimerirosvokarvanaama, kummeliturska kurpitsakuvatus ja makeanveden makrilli.
En pysty rauhoittumaan. Otsani rypyssä minun pitänee koko kotomatkani miettimän, mistä noita täyttämättömiä tarhapöllöjä oikein tulee. Mokomakin mullinkuikelo potomaani.
Lopulta, puhh, painan nappia ja vapaudun kuskikusilellukan prensencestä. Hänen autonsa on poissa. Ei enää levää, ei kalmon ja sillin hajua mereltä. Hämmästellen katselen sinitaivoa, on kun nauttisin kesästä ilman raivoa, ihan kahden olen tyttäreni kanssa kuvankauniin kotijärveni rannalla.
Kotvasen kuluttua istahdan keittiöni kannolla. Isken pöytään mikron kautta kylmää kahvia, sitä relaksiivikseni nörppähörppäisen, ah, ja puran muovikassien sisällöt jääkaappiin. Olen yksin, aah, ihan yksin.
Mä mitään yksin ole. Mulla facebook on, hähhähhää. Mullinkuikelot!
Tapasin tänään syvästi tursuavan bussikuskin. Mitä lie raukan elämässä tapahtunut. Tarinalla oli kuitenkin onnellinen loppu, koska muutenhan en olisi tursoa nähnyt.
Luku 1: Kipitys
Odottelen bussipysäkillä kotiin pääsyä kahden jättimäisen kauppakassin kanssa. Istun syvällä katoksen uumenissa, koska haluan suojaan auringon poltteelta. En edes voisi istua näkyvämmin, koska joku hulttio on potkinut penkin hajalle takimmaista lautaa lukuun ottamatta. Tuserran persettäni kapoisen laudan päälle, kun en jaksa seisoa. En pelkää bussin ajavan ohi, koska ennen pysäkkiä on kiertoliittymä, joka hidastaa pienemmänkin auton vauhtia.
Se mitään aja hitaasti. Se oikaisee yli kiertoliittymän kiveysosuuden ja kaahaa ohi ennen kuin ehdin kissaa sanoa. Juoksen bussin perään ja viuhdon kiukkuisena, turhaan.
No eipä hätää. Bussi näköjään kääntyy 200 metrin päästä sairaalan tielle, josta on 500 metriä sairaalaan ja samat metrit takaisin. Ehdin varmasti juosta risteyksen pysäkille ja ehtiä kyytiin ennen kuin bussi tulee takaisin.
Kipitän apinan raivolla. Mietin pieniä äitejä lasten ja rattaiden ja kauppakassien kanssa ja sitä, miltä tuntuu työntää sattareita lumisohjossa. Eihän tässä mitään. Jaahas, sieltä se bussi jo tulee kovaa vahtia risteykseen. Miten se näin nopeasti? No viuh, viuh, heilutan! käsiä, kyllä kuski nyt varmaan hiljentää ja odottaa, kun hän taatusti näki minut äsken ohi ajaessaan ja varmasti hänelle tuli murheellinen mieli nähdessään peräpeilistä epätoivoisen hahmoni viuhtomassa ja nyt hän haluaa hyvittää virheensä odottamalla minua kaikessa rauhassa sen 20 sekuntia, mikä viimeisten metrien juoksemiseen minulta menee.
Se mitään hiljennä, vaan kaahaa risteykseen ja kääntyy ja jättää minut taas viuhtomaan.
Kello on 16.08. Pienellä paikkakunnalla se tarkoittaa sitä, että viimeinen bussi meni nyt. Kotiini on matkaa 15 kilometriä, ja minä unohdin aamulla kännykkäni kotiin. En voi siis soittaa kenellekään. Liftaushommiin siis.
Luku 2: Enkelit
Sininen Mondeo tekee uukkarin ja kurvaa pysäkille ja kuski kurottaa pikkutytön yli ikkunasta ja ottaa aurinkolasit kauniiden silmiensä yltä pois ja kysyy että oletko kyytiä vailla ja minä sanonen että kyllä, kiitos kiitos kyllä minä olen, ja istun takapenkille kyytiin, ja autostereoissa soi Radio Dei.
Todettakoon, että käytännön kristillisyys ja kaikki muu materialististen arvojen ylittäminen on asia, jota arvostan. Erityisesti siksi, etten vastaavaan toimintaan läheskään aina kykene. Ajatuksissani käristelen useinkin puolialastomia ihmisiä hirvittävän tuskallisissa lieskoissa. Nytkin tunnen sieluni sieraimilla bussikuskinlihan käryä.
Nainen kertoo olevansa uskonnonopettaja, joka huomasi tyttärensä Annan kanssa, miten setä jäi kyydistä. Hän kertoo kysyneensä tyttäreltään, että otetaanko setä kyytiin. Anna oli heti sanonut että otetaan. Nyt minä sitten istun näiden enkelien kyydissä. Kun he sanovat asuvansa noin 10 kilometrin päässä omasta kodistani, ymmärrän sisäisellä silmälläni, että he kyllä heittävät minut perille saakka.
Yhtäkkiä huomaan kauhukseni, että uskonnopeäiti on käynyt kaupassa ja ostanut kaksi litraa jäätelöä, jotka parhaillaan sulavat vieressäni takapenkin kuumassa auringossa. Nostan jäätelöt varjoon. Pitäähän minun sentään jotain tehdä. No, nyt tuo nätti rouva jo sanookin että he voivat ihan hyvin heittää minut kotiin asti. Mainitsen jäätelöt. Rouva sanoo että no, täytyy pistää sitten kotiin tultua äkkiä pakkaseen.
Rouva alkaa puhua kanssani kolminaisuudesta. Hän kertoo lukevansa edelleen oppilailleen erstä kolumnia, jonka kirjoitin ammoin paikallislehteen. Kolumnin otsikko "Minä, Jeesus ja painettu sana" kertoo hänen mielestään kolminaisuuden luonteesta jotakin oleellista. Kaikkea sitä, ajattelen. Radio Dei soi taustalla.
Kaksi minuuttia sitten en olisi uskonut tätä keskustelua todeksi, vaikka toki tajuan, että tälläkin tarinalla pitää kolminaisuuden nimissä olla alku, keskikohta ja loppu. On on, lukekaa nyt vaan.
Emme saa bussia kiinni. Tuppukylän Nesteen liikenneympyrään ajaessamme bussi on jo ehtinyt käydä pysäkillä huoltoaseman takana ja kurvaa nyt moottorit ulvoen eteemme. Ääh. Ajatus oli, että ehtisin vielä maksulliseen kyytiin. Ajattelen vieressäni sulavia jäätelöitä. Kyseessä ei ole mikään ihan pieni uhraus.
Ehdotan, että ohitetaan bussin heti, kun joku jää kyydistä tai tulee kyytiin. Sitten hyppään äkkiä pois ja pysäytän tämän lentävän hollantilaisbussin taikavoimillani, joita mitä ilmeisimmin tulen tarvitsemaan.
Ei onnistu. Pääsemme kyllä ohi jo ensimmäisellä pysäkillä, mutta sen jälkeen bussi roikkuu autonperseessä kiinni, kun taas etupuolella köröttelee mummeliauto. Perin on vaikea arvata, mitä tapahtuisi, jos kuskini pysäyttäisi tässä tilanteessa autonsa linja-autopysäkille. Luultavasti bussi ohittaisi meidät ojan kautta siinäkin tapauksessa, että enkelikuskini pistäisi hätävilkut päälle ja jättäisi autonsa keskelle tietä. Mitä hän ei maltillisena naisena kuitenkaan harmikseni tee.
Poliittinen välikommentti: Tässä jutussa esiintuodun ongelman ydin on juurikin siinä, ettei kukaan jää pikkukaupungin keskuskasta sen maalaislähiöön kulkevasta bussista pois, eikä mene bussiin. Kaikki ajavat omilla autoilla, koska kaikki Suomen 200 kansanedustajaa ovat joukkoliikenteellisesti väärässä jokaista vihreän puolueen jäsentä myöten. Jos edes joku edustaja pitäisi tosissaan meteliä köyhien, nuorison ja luonnon puolesta, joukkoliikenteen hinnat olisi subventoitu jo ajat sitten tasolle, jossa julkisilla kulkeminen olisi yksityisautoilua halvempaa. Mitä se ei todellakaan ole. Jos olisi, ihmiset myös käyttäisivät busseja ja junia ja minäkin olisin tästä syystä voinut kello 16.05 mennä siltä paahteiselta pysäkiltä kahvilaan tunnin ajaksi (esim. ohitse kulkevia helleasuisia tyttöjä tiirailemaan) , ja tulla vasta seuraavalla bussilla kotiin, koska se seuraava bussi olisi tällöin ollut olemassa. Busseja kulkisi paljon. Olisi paljon ihmisiä, jotka niitä käyttäisivät. Tämän eteen ei tarvitsisi tehdä mitään muuta kuin poistaa kaikki yhtä ihmistä kuljettavien henkilöautojen kilometrikorvaukset ja työmatkavähennykset ja ohjata tähän luonnontuhoamiseen hukkuvat valtion rahat joukkoliikenteen subventoimiseen, jolloin saataisiin sitä demarien keskitettyä asutusmallia kaupunkimaisempaan suuntaan ihan itsestään ilman mitään kaavoituskänkyröintiä. Samalla voitaisiin kirjoittaa perustuslakiin lisäyksenä se, että ei kuulu perusoikeuksiin ajaa mopoautolla tai traktorilla kouluun. Että ihan mopolla vaan, tai sitten isiltä auto pois. Minunkin kotipaikaltani maaseudulta voisi bussilla töissä käydä, jos niitä busseja kulkisi.
Luku 3: Lopetus
Palatkaamme enkelten kyytiin: tilanteeseen, jossa kuljettajani katsoo otsa kurtussa taustapeilistä näkyvää jyväskylänliikenteenpunaista paholaisautoa. Onkohan sen ratissa ihmistä ollenkaan?
Helpotumme yhteisesti, kun joku jää vihdoin pois bussin kyydistä. Kuskini ohittaa bussin ja jättää minut seuraavalle pysäkille. Syöksyn ulos kassieni kanssa (kaikkien neljän) sitä ennen vuolaasti pelastajiani kiitellen ja ryntään/viuhdon bussille, mutta eiootodellista! silti se on kaahaamassa ohi? Kuskin on pakko suurin piirtein tallata kaasupoljinta lattian läpi?
Riehun käsieni kanssa pysäkillä ja vannon että jotta nytjossei pysähdy niin Haagin ihmisoikeustuomioistuin! Tämä ajatus vihdoin tepsii, kolmas kerta toden sanoo, kuski ei aja kolmatta kertaa ohi, ei, pysähtyy bussi, jarru sanoo kriih, ovi aukeaa, minä tervehdin kohteliaasti, elämä hymyilee, paitsi että ¤#%#¤FW¤%¤ ei muuten ¤#REF¤ hymyile!
- ET SITTEN KOLMATTA KERTAA AJANUT OHITSE???!!!!
Kuski on kalju, aurinkolasinen ja selvästikin moniongelmainen mies, koska pitäisihän hänen nyt hyvänen aika vastata minulle. Mutta ei vastaa.
- IHAN VARMASTI HUOMASIT MUT HETI ENSIMMÄISEN PYSÄKIN KOHDALLA, JA AINAKIN SIINÄ SAIRAALAN KOHDALLA, NO, TÄSSÄ ON RAHAA, HALUAN KOTIIN, SIKA; JOS OLISIT NYT PAAHTANUT OHI, OLISIN KYLLÄ ESIMIEHELLE SOITTANUT KUULE KUULE! OLISIN KUULE! RAAH!
Vieläkin hän on hiljaa. Katson kummissani, kunnes ymmärrän. Hän on ilmiselvästi puhekyvytön Iku-Turso, juuri Ahdin valtakunnasta bussinpenkille kiivennyt tuonen hahmo. Ojennan hänelle rahaa havaintoani peläten. Iku-Turso ei katso minua silmiin vaan urahtaa: "No, anta olla sitten." Anta ollah? Kuski ei lieneh syntyperäsuomalainenh? Syvyydestäni pilpahtaah sisäisenh rasistinh pikkuh, jonka sisällä minä en tykkääh tästä ihmisestä. Hän alkaa näyttää silmissäni alppiapinalta ja barbaariselta bašši-bazuukilta, tai ehkä ennemmin brontosauruksen sivupersoonalta, jota voisi toisissa valaistusolosuhteissa luulla ektoplasman varjokuvana guanoa kaupustelevaksi pilaantuneeksi herkkukurkuksi. Tai sitten hän on vain hyrysysy hyypiö? Ihmisapina nyt ainakin, koska se minäkin olen, ihan niin kuin joulupukkikin.
Joo. Ehkäpä sittenkin on vaan niin, että kuskin puukuulamaisuus ja tästä aiheutuva minimaalinen huulenheilautus - joka kuulosti anteeksipyynnöltä vain niin vähän kuin mitenkään on inhimillisesti ottaen mahdollista - ei johdu yksinomaan hänen syntyperästään. Että hän nyt vaan sattuu olemaan mikälie kanalja persuke. Näitä elämän variaatioita. Se yksi sadasta.
Tai sitten? Voihan Iku-Tursolla olla vain huono päivä? Jos ei tullut aamuyöstä kiven alle muikkuja tarpeeksi?
Puuskuttelen ängeriäni koulubussin keski-istuimella ja alan pikku hiljaa tajuilla, että oma söpöläistyttäreni istuu bussin takapenkillä syvästi häpeissään isin touhuista. Voih eih miten noloo. Mutta kun ei ole minun syy! On tuon kuskinpenkillä niska jörölörönä köröttelevän jauhokuonon syy! Hän se on se kaakunpohja ja kanalja enkä minä. Grr. Mokomakin karnevaalimerirosvokarvanaama, kummeliturska kurpitsakuvatus ja makeanveden makrilli.
En pysty rauhoittumaan. Otsani rypyssä minun pitänee koko kotomatkani miettimän, mistä noita täyttämättömiä tarhapöllöjä oikein tulee. Mokomakin mullinkuikelo potomaani.
Lopulta, puhh, painan nappia ja vapaudun kuskikusilellukan prensencestä. Hänen autonsa on poissa. Ei enää levää, ei kalmon ja sillin hajua mereltä. Hämmästellen katselen sinitaivoa, on kun nauttisin kesästä ilman raivoa, ihan kahden olen tyttäreni kanssa kuvankauniin kotijärveni rannalla.
Kotvasen kuluttua istahdan keittiöni kannolla. Isken pöytään mikron kautta kylmää kahvia, sitä relaksiivikseni nörppähörppäisen, ah, ja puran muovikassien sisällöt jääkaappiin. Olen yksin, aah, ihan yksin.
Mä mitään yksin ole. Mulla facebook on, hähhähhää. Mullinkuikelot!
Netti on kirous ja siunaus
Julkaistu huhtikuussa 2013
Kun astianpesukone lakkasi ottamasta vettä, kaltaiseni ihminen kirosi 20 vuotta sitten katkerasti ja soitti paikalle korjaajan. Enää kaltaiseni ihminen ei tee näin. Sen sijaan hän kiroaa ensin katkerasti ja katsoo sitten, kiroten, netistä, miten kaltaiseni ihmiset kautta maailman ovat yrittäneet korjata astianpesukoneitaan, jotka on lakanneet ottamasta vettä. Sen jälkeen kaltaiseni ihminen yrittää toimia samoin. Samoin kuin italialainen mies youtubessa tai suomalainen nimimerkki "Talon mies" suomi24-foorumin kodinkonepalstalla. Kaltaiseni ihminen ajautuu pian tilanteeseen, jossa astianpesukone ei tule ulos lavuaarin alta ilman lavuaarin ja keittiöhanojen irroittamista, vain vähää ennen kuin hänen äitinsä on tulossa tapaamaan lastenlapsiahän ja syömään lounasta. Tästä kaikesta johtuen kaltaiseni ihminen kiroaa enemmän kirouksia kuin kaltaiseni ihminen 20 vuotta sitten.
Johtopäätös: Netti on saatanasta.
Kun astianpesukone lakkasi ottamasta vettä, kaltaiseni ihminen kirosi 20 vuotta sitten katkerasti ja soitti paikalle korjaajan. Enää kaltaiseni ihminen ei tee näin. Sen sijaan hän kiroaa ensin katkerasti ja katsoo sitten, kiroten, netistä, miten kaltaiseni ihmiset kautta maailman ovat yrittäneet korjata astianpesukoneitaan, jotka on lakanneet ottamasta vettä. Sen jälkeen kaltaiseni ihminen yrittää toimia samoin. Samoin kuin italialainen mies youtubessa tai suomalainen nimimerkki "Talon mies" suomi24-foorumin kodinkonepalstalla. Kaltaiseni ihminen ajautuu pian tilanteeseen, jossa astianpesukone ei tule ulos lavuaarin alta ilman lavuaarin ja keittiöhanojen irroittamista, vain vähää ennen kuin hänen äitinsä on tulossa tapaamaan lastenlapsiahän ja syömään lounasta. Tästä kaikesta johtuen kaltaiseni ihminen kiroaa enemmän kirouksia kuin kaltaiseni ihminen 20 vuotta sitten.
Johtopäätös: Netti on saatanasta.
Tarina jouluostoksista
Julkaistu joulukuussa 2012
Miehellä oli muuta asiaa kaupunkiin. Jouluostoksia hän ei ajatellut ennen kun oli pakko sen muun asian jälkeen. Kovin paljoa ei ollut mielessä, mutta toisaalta ei paljon tarpeitakaan. Onnistumisen mahdollisuudet leijuivat ilmassa, ja olihan vasta maanantai.
Luvassa olisi melko ruuhkaton ostotapahtumien ketju: kinkku, villalankoja, villalankojen säilytysväline, virvoitusjuomakone, pieni elektroninen apuväline, jotakin kivaa 10-vuotiaalle ja lopuksi yksi juttu, jota mies ei vielä tiennyt. Sellainen kuitenkin tulisi vastaan suurella varmuudella, koska kaupat, josta muut ostokset löytysivät, ovat täynnä juttuja.
Elektroninen apuväline ja virvoitusjuomakone löytyivät helposti, mutta hinta on tähtitieteellinen. Kone oli halpa, mutta sitä ei voinut käyttää ilman kalliita lisävarusteita. Mies poistui liikkeestä päätään pyöritellen, mutta ymmärtäen. Hän oli jo lähtiessään hyväksytyksi huijatuksi tulemisen.
Joulu. Jeesus. Joulupukki. Kiinalainen lelu.
Mies meni lelukauppaan. Hän käveli nopein askelin hyllyjen välissä, päättäen, että ostaisi ainoastaan kestäviä, kauan iloa tuottavia asioita. Hän näki koronapelin, josta toinen oli deluxe-malli. Deluxe-mallin puulistojen jiirit irvistivät ja vanerista sai tikkuja käteen. Halpa malli oli tehty lastulevystä ja kovalevystä. Leikkibiljaripöydän pallot eivät kimmonneet. Sitten mies näki jalkapallopelit. Sellaisella 10-vuotias oli pelannut tuttavan luona. Puolen keittiön kokonen peli oli hurmannut pojan. Sitä oli pitänyt pelata kerta toisensa jälkeen. Pelin herra, lontoolainen herrasmies, oli antanut pojalle kunnon vastuksen. Herra oli ollut hyvin varakas. Hänen jalkapallopelinsä ei ollut ollut deluxe-malli, vaan viimeisteltyä, lakattua käsityötä, painanutkin taatusti yli 100 kiloa.
Mies katseli lelukaupan jalkapallopelejä. Halvemman lastulevymallin reikien muovitulpat repsottivat. Peli maksoi 110 euroa. Edes siihen miehellä ei olisi rahaa. 220 euroa maksavan deluxe-jalkapallopelin jalat oli tehty neljästä samansuuntaisesta lastulevysuikaleesta ilman ristituentaa. Myyntilaatikoiden viereen esimerkiksi kasattu peli huojui lattialla 30 senttiä suuntaansa.
Mies haukkoa henkeään ja pakeni lelukaupasta. Hän huohotti autossaan. Olo oli kamalaakin kamala: jouluinen. Mies päätti mennä suureen markettiin juomaan pullakahvit, jotta selviäisi hengissä. Kahvi ja pulla paransivat miehen oloa. Katse alkoi tarkentua johonkin. Kassan vieressä olevan Iltalehden lööppi kiinnitti miehen huomion. Mies osti lehden. Hän oli järjestämässä lapsilleen joulua kolmatta kertaa peräkkäin avioeron jälkeen, koska ex-vaimoa eivät perinteet kiinnostaneet. Lehden jutussa kerrottiin herttuatar Catherinesta ja prinssi Williamista. Miestä alkoi itkettää. Toisessa lehden jutussa kerrottiin tutkimuksesta, jossa oli todettu liian suolan ja sokerin lihottavan lapsia. Kolmas juttu kertoi varoituksen saaneesta kirkkoherrasta, joka oli pyytänyt päissään seurakuntalaista laulamaan ja sen jälkeen todennut hänelle: "Perkele, sinun pitää liittyä kirkkokuoroon."
Mies jätti lehden pöytään ja käveli markettiin. Hän vaelsi marketissa puoli tuntia ostamatta mitään. Sitten mies meni autoon, istui siellä puoli tuntia, söi karkkia ja lähti lopulta ajamaan. Olisi pakko selviytyä, pakko. Äkkiä mies huomasi ajavansa ison halpahallin ohitse. Hän meni kokeeksi sisään. Täällä oleva krääsä olisi sentään ennalta-arvattavasti luokatonta eikä siten pettymyksiä aiheuttavaa, mutta lankojen säilytykseen sopivat sekundarasiat olivat silti hirveän kalliita. Mies osti kaksi pulloa virvoitusjuomatiivistettä jo hankkimaansa koneeseen. Liemet olivat vastenmielisen näköisiä, eli juuri sellaisia, mistä lapset pitävät. Hän käveli ulos kaupasta ja löi valmiiksi kipeän olkapäänsä liian hitaasti avautuvaan ulko-oveen. Kipu oli niin kova, että mies valahti polvilleen sisäänkäynnin eteen.
Pullot kierivät kauas ovesta. Sisään käveli ihmisiä. Kukaan ei kysynyt, mikä miestä vaivaa. Jokaisella oli omat tuskansa kannettavanaan. Ovet aukesivat nopeammin sisään päin kulkeville ihmisille kuin ulospäin kulkeville. Siksi sisältä ei tullut ulos lainkaan ihmisiä.
Miehellä oli muuta asiaa kaupunkiin. Jouluostoksia hän ei ajatellut ennen kun oli pakko sen muun asian jälkeen. Kovin paljoa ei ollut mielessä, mutta toisaalta ei paljon tarpeitakaan. Onnistumisen mahdollisuudet leijuivat ilmassa, ja olihan vasta maanantai.
Luvassa olisi melko ruuhkaton ostotapahtumien ketju: kinkku, villalankoja, villalankojen säilytysväline, virvoitusjuomakone, pieni elektroninen apuväline, jotakin kivaa 10-vuotiaalle ja lopuksi yksi juttu, jota mies ei vielä tiennyt. Sellainen kuitenkin tulisi vastaan suurella varmuudella, koska kaupat, josta muut ostokset löytysivät, ovat täynnä juttuja.
Elektroninen apuväline ja virvoitusjuomakone löytyivät helposti, mutta hinta on tähtitieteellinen. Kone oli halpa, mutta sitä ei voinut käyttää ilman kalliita lisävarusteita. Mies poistui liikkeestä päätään pyöritellen, mutta ymmärtäen. Hän oli jo lähtiessään hyväksytyksi huijatuksi tulemisen.
Joulu. Jeesus. Joulupukki. Kiinalainen lelu.
Mies meni lelukauppaan. Hän käveli nopein askelin hyllyjen välissä, päättäen, että ostaisi ainoastaan kestäviä, kauan iloa tuottavia asioita. Hän näki koronapelin, josta toinen oli deluxe-malli. Deluxe-mallin puulistojen jiirit irvistivät ja vanerista sai tikkuja käteen. Halpa malli oli tehty lastulevystä ja kovalevystä. Leikkibiljaripöydän pallot eivät kimmonneet. Sitten mies näki jalkapallopelit. Sellaisella 10-vuotias oli pelannut tuttavan luona. Puolen keittiön kokonen peli oli hurmannut pojan. Sitä oli pitänyt pelata kerta toisensa jälkeen. Pelin herra, lontoolainen herrasmies, oli antanut pojalle kunnon vastuksen. Herra oli ollut hyvin varakas. Hänen jalkapallopelinsä ei ollut ollut deluxe-malli, vaan viimeisteltyä, lakattua käsityötä, painanutkin taatusti yli 100 kiloa.
Mies katseli lelukaupan jalkapallopelejä. Halvemman lastulevymallin reikien muovitulpat repsottivat. Peli maksoi 110 euroa. Edes siihen miehellä ei olisi rahaa. 220 euroa maksavan deluxe-jalkapallopelin jalat oli tehty neljästä samansuuntaisesta lastulevysuikaleesta ilman ristituentaa. Myyntilaatikoiden viereen esimerkiksi kasattu peli huojui lattialla 30 senttiä suuntaansa.
Mies haukkoa henkeään ja pakeni lelukaupasta. Hän huohotti autossaan. Olo oli kamalaakin kamala: jouluinen. Mies päätti mennä suureen markettiin juomaan pullakahvit, jotta selviäisi hengissä. Kahvi ja pulla paransivat miehen oloa. Katse alkoi tarkentua johonkin. Kassan vieressä olevan Iltalehden lööppi kiinnitti miehen huomion. Mies osti lehden. Hän oli järjestämässä lapsilleen joulua kolmatta kertaa peräkkäin avioeron jälkeen, koska ex-vaimoa eivät perinteet kiinnostaneet. Lehden jutussa kerrottiin herttuatar Catherinesta ja prinssi Williamista. Miestä alkoi itkettää. Toisessa lehden jutussa kerrottiin tutkimuksesta, jossa oli todettu liian suolan ja sokerin lihottavan lapsia. Kolmas juttu kertoi varoituksen saaneesta kirkkoherrasta, joka oli pyytänyt päissään seurakuntalaista laulamaan ja sen jälkeen todennut hänelle: "Perkele, sinun pitää liittyä kirkkokuoroon."
Mies jätti lehden pöytään ja käveli markettiin. Hän vaelsi marketissa puoli tuntia ostamatta mitään. Sitten mies meni autoon, istui siellä puoli tuntia, söi karkkia ja lähti lopulta ajamaan. Olisi pakko selviytyä, pakko. Äkkiä mies huomasi ajavansa ison halpahallin ohitse. Hän meni kokeeksi sisään. Täällä oleva krääsä olisi sentään ennalta-arvattavasti luokatonta eikä siten pettymyksiä aiheuttavaa, mutta lankojen säilytykseen sopivat sekundarasiat olivat silti hirveän kalliita. Mies osti kaksi pulloa virvoitusjuomatiivistettä jo hankkimaansa koneeseen. Liemet olivat vastenmielisen näköisiä, eli juuri sellaisia, mistä lapset pitävät. Hän käveli ulos kaupasta ja löi valmiiksi kipeän olkapäänsä liian hitaasti avautuvaan ulko-oveen. Kipu oli niin kova, että mies valahti polvilleen sisäänkäynnin eteen.
Pullot kierivät kauas ovesta. Sisään käveli ihmisiä. Kukaan ei kysynyt, mikä miestä vaivaa. Jokaisella oli omat tuskansa kannettavanaan. Ovet aukesivat nopeammin sisään päin kulkeville ihmisille kuin ulospäin kulkeville. Siksi sisältä ei tullut ulos lainkaan ihmisiä.
Naisen tähteet
Julkaistu maaliskuussa 2012
Suomen 10 tyhmintä tissiblondia (hiuksenväri vertauskuvallinen) on kiikutettu Thaimaahan jonkun takapihalle teutaroimaan. Nyt ne repivät kanasta höyheniä ja sisälmyksiä, tökkivät joukkohurmoksessa raatoa mudassa veitsellä, saavat siitä irti jonkinlaisen lihapalan ja alkavat vasta siinä vaiheessa miettiä, pitäisikö tuletkin pistää alulle.
Soitan Timpalle. Hänkin katsoo samaa. Ensimmäinen kerta 28-vuotisen ystävyyden aikana, kun juttelemme telkkariohjelmasta. Kun se nyt vaan osoittaa selkeästi, millaisia naiset perimmiltään ovat.
Suomen 10 tyhmintä tissiblondia (hiuksenväri vertauskuvallinen) on kiikutettu Thaimaahan jonkun takapihalle teutaroimaan. Nyt ne repivät kanasta höyheniä ja sisälmyksiä, tökkivät joukkohurmoksessa raatoa mudassa veitsellä, saavat siitä irti jonkinlaisen lihapalan ja alkavat vasta siinä vaiheessa miettiä, pitäisikö tuletkin pistää alulle.
Soitan Timpalle. Hänkin katsoo samaa. Ensimmäinen kerta 28-vuotisen ystävyyden aikana, kun juttelemme telkkariohjelmasta. Kun se nyt vaan osoittaa selkeästi, millaisia naiset perimmiltään ovat.
Naisten tehtävänä on valmistaa ruokaa yliherralle, joka jo odottaa hiukopalaa. Eli kaksi joukkuetta tissejä kilpailee hysteerisenä ja tekee kaiken päin persettä.
Lopulta eunukinoloinen homppeli saa leikkuulaudalleen toisen joukkueen tuotoksen, pienen paistetun lihanpalan. Heebo leikkaa palan kahtia ja toteaa sen kypsäksi – maistamatta, koska ei halua kuolla ruokamyrkytykseen.
Voittoisa ruuanraiskaajajoukkue kiljuu. Minua oksettaa ja panettaa yhtä aikaa, täsmälleen kuten Subin kanavapäällikkö on märissä unissaan ennakoinut.
Lopulta eunukinoloinen homppeli saa leikkuulaudalleen toisen joukkueen tuotoksen, pienen paistetun lihanpalan. Heebo leikkaa palan kahtia ja toteaa sen kypsäksi – maistamatta, koska ei halua kuolla ruokamyrkytykseen.
Voittoisa ruuanraiskaajajoukkue kiljuu. Minua oksettaa ja panettaa yhtä aikaa, täsmälleen kuten Subin kanavapäällikkö on märissä unissaan ennakoinut.
Katselemme telkkarista Viidakon tähtösiä, Subin uusinta panostusta suomalaisen asenneilmaston hyväksi. Tai siis alitajuntani katsoo. Minä yritän paeta sitä, turhaan.
Alan kuulla ääniä. Suljen silmäni ja näen ikivanhaa mustaa. Sieltä nousee mies piiska kädessä. Nietzsche!
Alitajunnan vanha herra iskee minulle silmää ja nauraa. "Mitäs minä sanoin! Ne on luotu alistettavaksi ja raiskattavaksi, nuo raot vailla mieltä!"
Alan kuulla ääniä. Suljen silmäni ja näen ikivanhaa mustaa. Sieltä nousee mies piiska kädessä. Nietzsche!
Alitajunnan vanha herra iskee minulle silmää ja nauraa. "Mitäs minä sanoin! Ne on luotu alistettavaksi ja raiskattavaksi, nuo raot vailla mieltä!"
Katselemme sitten kolmeen pekkaan, miten blondit itkevät tv-pomojen käskystä ääneen tissit levällään; minä, Timppa ja Nietzsche. Yhyy! Kaksi viatonta kanaa on joutunut luopumaan hengestään. ”Se ei ollut sen arvoista!”
No ei ollutkaan. Minultakin meni arvo, kun teitä katsoin. Ihmisarvo.
Kiitos tästä fiiliksestä, Sub!
No ei ollutkaan. Minultakin meni arvo, kun teitä katsoin. Ihmisarvo.
Kiitos tästä fiiliksestä, Sub!
Viagraa paavin palleille
Julkaistu helmikuussa 2012
Kärsin huoltohallissa valtavan kauniin ja seksikkään koneen edessä. Koneen nimi on Hornet.
Tätä konetta ei ole luotu lentelemiseen. Se on lentävä alusta aseille. Sen tarkoitus on tuhota lentokoneita, siltoja, rakennuksia ja tappaa maan pinnalla pakoon juoksevia ihmisiä.
Silti minä haluan päästä kyytiin. Haluan nousta korkeuksiin. Haluan nähdä kaiken, taivaasta, olla unessa ja tajuttomien voimien vietävänä.
No, ihailevathan ihmiset samuraimiekkojakin. Kai minä sitten olen ihminen.
Tätä konetta ei ole luotu lentelemiseen. Se on lentävä alusta aseille. Sen tarkoitus on tuhota lentokoneita, siltoja, rakennuksia ja tappaa maan pinnalla pakoon juoksevia ihmisiä.
Silti minä haluan päästä kyytiin. Haluan nousta korkeuksiin. Haluan nähdä kaiken, taivaasta, olla unessa ja tajuttomien voimien vietävänä.
No, ihailevathan ihmiset samuraimiekkojakin. Kai minä sitten olen ihminen.
Suomen Hornetit ovat kuin paavin pallit. Luoja varjele siltä hetkeltä, jossa niitä käytetään.
Tarpeetontakin silti tarvitaan. Jos rynnäkkökoneet sivallettaisiin meiltä pois, äänialamme nousisi falsettiin, ja Putin ei kuulemma uskoisi eunukkeja.
Hornetteja voi siinäkin mielessä verrata paavin palleihin, että ne olivat kuuminta hottia joskus 1970-luvulla. Paljon on pitänyt silloin suunniteltuja hermoratoja jumpata, jotta lentometalli toimisi uskottavasti 2010-luvun ilmatilassa. Ja vielä pitäisi lentää, parikymmentä vuotta.
Tarpeetontakin silti tarvitaan. Jos rynnäkkökoneet sivallettaisiin meiltä pois, äänialamme nousisi falsettiin, ja Putin ei kuulemma uskoisi eunukkeja.
Hornetteja voi siinäkin mielessä verrata paavin palleihin, että ne olivat kuuminta hottia joskus 1970-luvulla. Paljon on pitänyt silloin suunniteltuja hermoratoja jumpata, jotta lentometalli toimisi uskottavasti 2010-luvun ilmatilassa. Ja vielä pitäisi lentää, parikymmentä vuotta.
Juuri nyt Hornettien alle jumpataan uusia liitopommeja ja odotellaan JASSM-risteilyohjuksia. Valtiovalta saa pian asekaupat maaliin, kun kotomaa saatiin lopulta meikattua natokuntoon. Vai luuleeko joku, että suomipoika ryhtyy joskus omin avuin hiljentelemään rajantakaisia sotilaslentotukikohtia Gdovissa, Siverskissä, Taibolassa, Pribylovossa, Kasimovossa...
Okei, eihän näitä aseita tietenkään venäläisten tappamisen takia Suomeen haluta. Mehän toivomme täällä kädet ristissä, että sodat soditaan muualla, koska muuten niitä pitäisi ruveta käymään täällä meillä. Lockheed Martinin johtajien ja muiden maailmanvaltiaiden esirukoukseen iranilaisten tappamisen puolesta pitää siis vastata pian! Kyseiset heebot kun tuskin kovin paljon kostuvat Suomeen myytävistä 70:stä pikkupommista.
Tässä vaiheessa kehoitan jokaista Suomi-Afganistan -seuran jäsentä kirjoittamaan googleen sanat "youtube" ja "AGM-158 JASSM Cruise Missile". Lockheed Martinin tappopornovideon rockhengessä voitte perehtyä myös videon kommentointiin, jos osaatte arabiaa.
No, englannillakin pärjää. Ohjusvideo loppuu sloganiin asetehtaan logon alla: "We never forget who we're working for."
Okei, eihän näitä aseita tietenkään venäläisten tappamisen takia Suomeen haluta. Mehän toivomme täällä kädet ristissä, että sodat soditaan muualla, koska muuten niitä pitäisi ruveta käymään täällä meillä. Lockheed Martinin johtajien ja muiden maailmanvaltiaiden esirukoukseen iranilaisten tappamisen puolesta pitää siis vastata pian! Kyseiset heebot kun tuskin kovin paljon kostuvat Suomeen myytävistä 70:stä pikkupommista.
Tässä vaiheessa kehoitan jokaista Suomi-Afganistan -seuran jäsentä kirjoittamaan googleen sanat "youtube" ja "AGM-158 JASSM Cruise Missile". Lockheed Martinin tappopornovideon rockhengessä voitte perehtyä myös videon kommentointiin, jos osaatte arabiaa.
No, englannillakin pärjää. Ohjusvideo loppuu sloganiin asetehtaan logon alla: "We never forget who we're working for."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)